DVD:t Tulosta Sähköposti

Juice Leskinen & Mikko AlataloKlassikoiden ilta DVD
KLASSIKOIDEN ILTA

SENAATTORI JA BOHEEMI KONSERTTILAVALLA

Sisältö:

  • Estradilla: Senaattori ja Boheemi konsertti 13.11.2004 Tampere-talossa
  • Senaattori ja Boheemi-dokumentti
  • Videot: Klovni heittää veivin / Odysseus
  • Coitus Int-kellarinauhat & valokuvagalleria
  • Juicen Discografia
  • Mikon Discografia

JUICEN JA MIKON KONSERTTI TAMPERE-TALOSSA JÄI JUICEN VIIMEISEKSI SUUREKSI YLEISÖTILAISUUDEKSI.
HÄN TEKI VIELÄ KLUBIKEIKKOJA VUOTEEN 2006 SAAKKA. KOSKA KLASSIKOIDEN ILLAN TAUSTAT ON KERROTTU HYVIN JO TUPLA-CD:N KOHDALLA, EHKÄ DVD:N YHTEYTEEN SOPIVAT MIKON ALUN PERIN TAMPERELAISEEN TORI-LEHTEEN KIRJOITTAMAT JÄÄHYVÄISSANAT MARRASKUULTA 2006.

Hyvä Juhani eli Juice!

Monen suomalaisen maailma järkkyi, kun Sinä poistuit keskuudestamme 24.11.2006. Onneksi laulusi jäivät. Niistä monta on tässä boxissa.  Arvasitkohan, minkä hässäkän aiheutit vielä esiripun laskeuduttua. Läheisillesi tulvi  satoja teksti- ja sähköpostiviestejä, kymmeniä haastattelu- ja  muistokirjoituspyyntöjä. Olit koskettanut erittäin monta suomalaista sielua. Ainakin hyvin monella oli jonkinlainen käsitys sinusta. Jopa Virosta tuli sanomia, että heimoveljet ovat murheissaan poismenostasi. Olit heille sukulaiskielen mestari ja elävä symboli siitä, että minkäänlaiseen diktatuuriin ei kannata alistua, vaan on aina rokattava auktoriteetteja ja luutuneisuutta vastaan.

Me rakastamme edelleen sinun laulujasi. Ikävä meille tulee myös sinun teräviä, lakonisia, brittiläisen kuivalla huumorilla höystettyjä pakinoitasi. Ja moni ymmärtää näytelmiesi, kabareejuttujesi, oopperakäännöstesi, runojesi ja monien muiden kirjallisten töittesi arvon, joissa aina etsit myös kielen rajoja, loit uusia sanontoja. Huvittelit virtuoosimaisesti tehden loruja myös lapsille. Meitä lähelläsi työtä tehneitä on historian siipi hipaissut. Itse sain olla lähes ensimmäinen, joka näki vahakantiset vihkosi täynnä jo teknisesti valmiita, hienoja lauluja. Osan olit tehnyt jo herkässä murrosiässä. Ja se murrosikä jatkui sinussa koko elämän.

Oli vuosi 1971. Teimme vanhan Domuksen opiskelijakämpässä kahdestaan demoja kasettinauhurillani. Tajusin heti, ettei tällaisia tekstejä ole kukaan aikaisemmin tehnyt Suomessa. Olit ”suomettanut” kaiken sen, mitä maailman popmusiikissa oli tapahtunut vuosina 1956-1972. Siihen saakka suomalainen pop oli ollut lähinnä käännösbiisien tekemistä. Sinä täytit Suomi-rockin aukon muutamalla albumillasi. Sinun jälkeesi tulevilla pöllintekijöillä oli savottatietä jo jäädytettynä loskan jälkeen. Samalla näytit tietä jo vanhoillekin kympeille siitä, mihin maisemaan ne sijoittuvat. Esitaivaltajia olivat yhtä lailla Numminen, Somerjoki, Into ja Laine, toisaalta myös Junnu, varsinkin tekstin muodon osalta.

Laulusi olivat niin erikoisia, etteivät olisi päässeet nykyisille, esteettisesti makeille, mutta tyhjille soittolistoille. Siinä me muut rimpuilimme perässä. Joistakin meistä tuli leskisläisiä tarinankertojia, jotka uskovat lauluissa sisällön ja satiirin voimaan. Tiesimme, että suomen kieli olisi jo valmis alkuperäisenä rockiin ja poppiin. Saimme siihen vahvistuksen, kun sinä näytit esimerkkiä. Sanoit myös asiat suoraan, joskus groteskillakin tavalla. Tunnustit itsekin aikuisena miehenä: ”Äidin kieli taikka isin, kuulostaa kuin kiroilisin…” (I Love You).

Me jotkut lähdimme tekemään piilopirteille lauluja. Sinä harrastit riimittelyä 24 tuntia vuorokaudessa, nukkuessasikin. Oma yksityiselämäsi, ihmiset, jotka olivat sinulle tärkeitä, kuuluivat myös lauluissasi. Jos jonkun naama vitutti sinua, teit siitä laulun kuten Jyrki Boy, Skorpioninainen tai Mene mäkeen. Jopa ”Senaattori ja Boheemi” -levyllä halusit vielä keljuilla eräälle pummivalle basistille biisissä ”Se on niin komee”. Jos halusit olla sietämätön mies, näytit sen. Monien miesten puolesta lauloit, että et voi sietää entistä muijaa – paitsi jos se on toisen riesana. Toivoit, että mies voisi olla edes itselleen rakas. Olit suomalaisen miehen sielunmaailman kuvaaja ja puolustaja.

Meille maan matosille tuli lauluja tehdessä paljon suttupaperia. Sinulla en niitä koskaan nähnyt. Aivosi työstivät valmiin tekstin paperille. Se oli siinä. Hallitsit myös metaforat ja muodot täydellisesti. Ehkä jumalat kuiskasivat oikeat sanat korvaasi. Tai ehkä kaikki tuli sinulle suuresta tuntemattomasta, kollektiivisesta ylitajunnasta. Niin kuin itse sen sanoit: ”Kaikki se kyllä on päittemme yllä…” (Norjalainen villapaita). Satirisoit myös: ”Tähtitiedettä oon, henkimateriaa, sisäpuolelta päänikin on seksikäs…” (Rock’n roll’n blues’n jazz)

Musiikillisesti olit esipunkin taistelija. Sanoit, ettei soittotaidon ole väliä, kunhan vain laulussa on sanomaa ja rajua riimitystä. Coitus Int –bändi: sinä, Harri Rinne ja me muut rikoimme äänilevylle pääsyn mystiikan. Rock demokratisoitiin. Nyt mikä bändi tahansa voi tehdä omakustannuslevyn. Kun sinä, Jussi, opetit meille loppusointuja ja runopolvia, minä sain opettaa sinulle kitarasointuja. Kun olit tehnyt upean ”Pyhän toimituksen”, soitit minulle: - Nyt on minunkin biisissä on dimi-sointuja, joista sinä aina vaahtosit!

Poismenosi jälkeen Hollannista soitti 70-luvun suuri rakkautesi.  Hän kertoi, kuinka sinä puhuit suurista unelmista ja maailmanmatkoista. Unelmasi toteutui Suomi-rockin isänä. Maapallonkin kiersit pari kertaa ja Suomea parin maapallon verran. Koulukiusattu tuli ja näytti epäilijöille, että kyllä ujo poikakin heilan saa, kun on kitara kädessä. Itkemme nuoruuden muistojamme, kun meitä kulki yhdessä kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Nyt on puolet jäljellä. Huomaamme, että nyt on todella yksi aikakausi takana, kun sinä poistuit. Hän on nainen, josta kirjoitit kauniin laulun tallatessasi yksinäisenä Lontoon katuja. Tulit sieltä ja soit minulle ensimmäisen esityksen biisistä Rongankadun asunnossani. Laulu oli ”Syksyn sävel”. Sanoin, että kylläpä kuulostaa Kärki-Helismaalta. Nii-in. Vaikka imitkin Dylanisi ja Beatlesisi, sinun katkerosi tuli Leinosta, Viidasta ja Helismaasta. Se on kerrottu laulussa ”Sieltä, mistä minä olen kotoisin”.

Sinä voitit kaikki turnaukset. Teit Grand Slamit. Se oli mielestäsi paras bändisi tai oikeammin kiertävä teatteriryhmä. Kultaa satoi. Ja kansa nauroi. Kansa itki. Erityisesti keikoillasi. Suosio vain kasvoi. Koko maamme laulut vain ottivat ja tulivat. Mies kosketti jumaluutta. Ruumistasi rasitit armottomasti. Mutta sehän oli pääasia, että henki kulki. ”Tapoin toisten aikaa, minut tappaa aika toisten”, sanoit avainbiisissä ”Klovni heittää veivin” Juice ja Mikko-levyllä vuonna -76. Halusit tehdä tuon laulun vielä kerran levylle, aikuisena miehenä, jo kaiken nähneenä. Se jäi sinun viimeiseksi levysessioksi ystäväsi Juuson studiolla tammikuussa 2005.

Laulut ovat tekijäänsä viisaampia. Sama ihmisen ikävä on tapahtunut meille muillekin. Vaimoja tuli, vaimoja meni. Tyttöystäviä myös. Kaverisuhteet kukoistivat - ja paloivat loppuun.  Jotkut moralistit ovat jälkeenpäin sanoneet: - Miten se Juice? Kun se joi niin paljon? Miten sen terveys? Vastasin: - Kyllä hauskaakin oli! Sinä olit jo senkin kirjoittanut: ”Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa?” Olit todella liikenteessä. Monet nuolivat ja repivät sinua omakseen. Välillä nautitkin siitä. Välillä inhosit ja myös näytit sen. Maksoit hintasi siitä, että elit niin kuin halusit. ”On ajatuksen juoksu vapaa eikä nivelet ruostu. Tätä elämäntapaa vaihtamaan en koskaan suostu.” Niille, jotka ovat saaneet koskettaa Jumalan siipiä, tulee vielä vähän enemmän kaikkea, murheitakin. Lauluntekijän työ on yksinäinen ja kultahiput syntyvät katharsiksesta.

Haastattelin sinua 80-luvun puolivälissä Jukebox-ohjelmaan. Uran osalta olit huipulla, olit listaykkönen. Siviilielämä oli karilla. Olit rämpinyt pitkää eroprosessia. Biisissä oli koko tilanteen ironisuus. Sen nimi oli ”Kaksoiselämää”.

Siitä olit elävä esimerkki, että ei kannata näytellä muuta kuin on. Et nöyristellyt mitään sen vuoksi, että muut sitä haluavat. Kolme päivää ennen lähtöäsi istuimme vielä iltaa. Puhuimme musiikista ja elämästä. Ja elämämme naisista. Kysyin sinulta, eikö kannattaisi kuitenkin mennä sinne dialyysiin…? Sinä hymyilit ja sanoit: Ei käskystä!

Ajattelit, että henki voittaa aineen. Niinhän se tekikin monta vuotta. Sanoit kerran, että elät ihan piruuttasi. Vaikea sinua olisi ollut kuvitella lenkkipolulle niin kuin kohta seitsemänkymppistä Mick Jaggeria! Joskus sanoit kyllä kaipaavasi mutkamäkeen, koska nuorena osasit lasketella. Kesäiset venereissut korvasivat sen. Viimeisten vuosien valo tuli vaimoltasi. Kun piispa Wille Riekkinen vihki teidät, todistimme, miten suuri on rakkauden voima. Ja rakkaudestahan sinä kauneimmat laulusi myös teit: ”Anna ruumiisi tuo, niin rauhoitun”.

Kuka lopulta ymmärsi sinua, Juhani? Me läheiset yritimme. Lauloithan itse: ”Yksinäisyys yksinäisen. Joskus siihen hermostun!” Sen me muut aistimme, että sinulla oli kyllä onnen hetkiä, mutta myös samalla pettymyksissä rämpimistä. Toisin kuin Rinne, sinä suhtauduit positiivisesti ihmisiin kunnes ne osoittautuisivat konniksi. Harri ajatteli, että kaikki ovat konnia kunnes osoittautuivat kunnon ihmisiksi. Minä olin jotakin siltä väliltä. Mutta ajan mittaan sinusta alkoi tulla skeptikko. Suhtauduit moniin ihmisiin epäluuloisesti. Jos luottamuksesi oli petetty, et halunnut enää kuullakaan koko tyypistä. Jonkun tyypin ymmärtämätön kritiikin sana sinua kohtaan tai joku möläytys riitti siihen, että et halunnut olla tekemisissä moisen tyypin kanssa. Minä olin yksi harvoista, joka saattoi sanoa suoraan sinulle asioita ja silti et loukkaantunut. Näin varsinkin uramme alussa ja sitten myöhemmin 2000-luvulla, kun kaikki turha oli riisuttu väliltämme. Toisaalta sinä taas sait nautintoa myös ärsyttämällä minua ja muita lähelläsi olevia. Huvinsa kullakin.

Sinua sanottiin Suomi-rockin Kekkoseksi. Olit johtohahmo, ”vaaliruhtinas” niin kuin itse sanoit. Mutta samoin kun Kekkoselle sinulle kerrottiin vain hyviä asioita. Harva esitti tervettäkään kritiikkiä. Ympärilläsi pyöri auliita tupakansytyttäjiä, ”joo”-miehiä. Ja olihan monilla festareillakin kylttejä ”Juice on Jumala”. En tiedä, ajattelitko niin kuitenkaan. Laulussa ”Siniristiloppumme” totesit myöhemmin: ”Kekkonen on riisuttu alasti”. Ehkä koit itsesi enemmän ihmisen pojaksi, erehtyväiseksi myös. Jälkeen päin totesit: ”Milloin suotta uhosin, kaiken tuhosin”. Totta kai sinulla, alun perin ujolla pojalla, oli myös oikeus näyttää, kuka olit, kun olit päässyt Suomen lauluntekijöiden ykköseksi. Ja lausahduksissasi ”Minä olen paras” oli myös huumoria. Minä muistan myös sen nuoren Juhanin, joka ei uhonnut. Mutta nahkasi alla oli varmasti purkautumatonta aggressiota tyhmiä ihmisiä kohtaan. Sitten sinua viimein kuunneltiin aina valtakunnan päättäjiä myöten (muiden muassa Erkki Tuomioja on ollut suuri ihailijasi). Silloin annoit palaa. Poliitikot, papit, järjestöjyrät, virkamiehet, sosiaalitantat, sotakoneistot ja muu establismentti sai kuulla kunniansa. Laulussa ”Midas” sanot, että poliitikkojen kohteena  ihminen on kotieläin ja teuras. Kirjoitit myös ”tyypeistä, joille elämä on pelkkää karjanpoimintaa” (Kansanedustajien joulu). Papit halusit maallistaa ja riisua laulussa ”Pappi nai”. Kappaleessa ”Keskitysleiriin” todistat: ”Mä kuulun järjestöön, jippii! Se kaikki huolet kantaa. Mä olen huoleton!”  Joku sosiaalidiktaattori sekoittaa ”Viimeisen kylähullun” kaalin. ”Kun maailma tasapäistyy, persoonat sivuun väistyy”. Tekopyhät ja roistot saivat myös osansa. Totta kai sinulla oli sosiaalinen omatunto, mutta samalla annoit takaisin koko maailmalle.

Samalla sinusta löytyi – anteeksi kulunut termi – empatia. Mutta sitä se oli, ihmisten ymmärtämistä. Toteat kylähullusta: ”Ehkä oli hän liian viisas, se ihmisille piisas...” Lausuit Andy McCoysta miehenä, ”joka riemua toi, jota pilkata voi, ennen vanhaan ne sellaiset krusifioi”. Löysit Andystä myös hengenheimolaisen. Sinä jos kuka olit myös itse tuon kaiken kokenut.  Vaikka teit biisin jo aikuisiällä, se myös muistutti sinun nuoruuden hittejäsi. Kaikkein kauneimmillaan on toisen ihmisen asemaan eläytyminen biisissäsi ”Rakkauden ammattilainen”. Olit joskus laulanut ”Vanhasta kapisesta huorasta” lakonisen toteavasti. Nyt jopa äänesi oli täynnä lämpöä ja ymmärrystä: ”Onko väliä sen, hän minne menee yöksi? Hän sai ammatikseen rakkauden, mutta ei tee sitä työksi”.

Viimeistä edeltävänä talvena olit masentuneena sairaalassa. Toin sinulle tekstin: ”Always look on the bright side of life”. Pyysin, että käännä se suomeksi ja ajattelepa ite sitä tekstiä! Tulit vielä kotiin siltä reissulta. Heitit kissa sylissä paperin minulle ja sanoit: Tossa se on! Siinä oli käännös: ”Elämä olla voi valoisampaa”. Moni ei ehkä tajunnut, kuinka kova linquisti olit. Puhuit englantia yhtä hyvin kuin suomea. Sinä puhuit suuremmalla sanavarastolla kuin moni sivistynyt englantilainen. Jos et tiennyt jonkun sanan alkuperää, katsoit sen Encyclopedia Britannicasta. Jos oli joku oudompi kieli, senkin perusasiat omaksuit hetkessä, varsinkin romaaniset kielet. Tässä mielessä Juhani Leskinen oli erittäin kansainvälinen henkilö – ja kuitenkin niin suomalainen!

Kun vuonna -86 lauloimme ”Yhdentekevää”, olit lopettanut jo jatkuvan rundaamisen. Ruumiisi osoitti ensimmäisen kerran uupumisen merkkejä, mutta henkisesti olit omillasi. Lauloimme siitä, miten loppujen lopuksi on aivan sama, mitä  puhutaan, kunhan itse pystyy katsomaan miestenhuoneen peiliin.  

Totta kai sait myös paljon palkintoja: vuoden runoilijan, Junnu Vainio-palkinnon, valtion säveltaidepalkinnon ja lopussa myös valtion taiteilijaeläkkeen.  Se on loppujen lopuksi vähän siitä, että itse asiassa olitkin Agricolan ja Lönnrotin seuraaja. Sinä teit suomen kielen jälleen arvokkaaksi ja käyttökelpoiseksi uusille sukupolville. Uudistit kieltämme ja teit sen kiinnostavaksi tyyliin: ”ai noinkin voi sanoa…”. Jopa räppäreillä on ollut sen jälkeen helpompaa! Nyt olemme maapalloistuneet. Jälleen tarvittaisiin Juicen kaltainen herättäjä, joka löytäisi kielellemme olemassaolon oikeutuksen. Sanoit joskus, että olisit halunnut akateemikon arvon. Kirjailijaeliitille olit ehkä liian rock. Toisaalta mitä sen väliä. Ei edes titteleillä korvata, mitä olet tehnyt.

Yritit joskus myös olla rivimuusikko Juice-bändissäsi. Ei se onnistunut. Rahvas halusi sinut ”Juicena”, starana. Turhautuneena kirjoitit: ”Te ootte ammottava turpa, te ootte hilseilevä pää, aina katsomosta kuuluu hyväksyvää mölinää.” Vihasit keskinkertaisuutta. Olit paitsi rock-eliitin myös hittiesi johdosta syvien kansan rivien tähti. Sitäkin välillä vihasit, kun ”kaikki tähtiin kurkottaa”. Ymmärsin, että vastenmielisintä sinulle oli pysyä paikallaan ja olla joku patsas.

Kun yleisö oli jo oppinut laulusi, halusit laulaa jotakin muuta ja uutta. ”Hyvin pärjää, jos pokkana vanhoja biisejä kelaa”, sanoit laulussa ”Jumalaut, mä oon out”. Jos jotain biisiä oikein keikalla kärtettiin, sitä et ainakaan soittanut. Ehdottomuutesi vuoksi olit myös hetken ”out”, epäsuosittu ensimmäisen 70-luvun suosiobuumisi jälkeen. Pikkuhiljaa aloit saavuttaa sitä asemaa, mihin 80-luvulla nousit. Kun sinua sitten palvottiin kuin ikonia, kerroit rasistisen vitsin kuin pikkupoika, joka haluaa heittää kivellä ”liian pyhän kappelin” ikkunaa. Sanoin: - Ei sinun tarvitse olla samaan aikaan Suomen paras lauluntekijä ja Suomen hauskin mies. Mutta sitä sinä myös olit: loistava entertainer, stand up -koomikko. Sitä paitsi sinulla oli yhtä loistava savolainen aksentti kuin Heikki Silvennoisella hahmoissaan. Kun lausuit ”Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä” -kappaleessani tekstin ”Soppiiko sitä sannoa, mistä pääen sitä poeat oon?”, me muut kierimme lattialla naurusta tarkkaamon puolella. Viimeisillä keikoillamme kuitenkin halusin, että laulat enemmän ihmisten rakastamia klassikoita etkä kerro niin paljon vitsejä. Kiukuttelit minulle ja sanoit: ”Tuosta biisilistasta en laula pätkääkään”. Lauloit kuitenkin.

Sädekehä alkoi jossain vaiheessa kiristää sinua. Huomasin sen iltaistunnoissamme. Olisit halunnut olla normaali mies – ja väititkin olevasi sellainen. Olithan muun muassa erinomainen ruoanlaittaja. Mutta ei sinulta kukaan koskaan odottanut mitään normaalia. Sinulta odotettiin legendoja ja sinusta odotettiin legendoja. Joskus olit aivan kuin olisit anteeksipyydellyt nerouttasi tai ainakin hämmästellyt! ”On tässä pää, on paljon noissa ohimoissa säpinää”. Olit henkinen ihminen. Ruumis ei ollut tärkeä, henki oli. Tosin ne eivät mielestäsi aina oikein kohdanneet toisiaan. Välillä saavutit rakkaittesi kanssa ihannetilan: ”Niin on mies kuin nainen… ja se pää on myös kainalossa”. Mutta kun kuvasit rakkautta ja rakastelua, ei se ollut fyysistä. Raihnaiset ruumiit katosivat. Olit loistava rakastelun kauneuden kuvaaja, vaikka me muutkin olemme sitä yrittäneet. Rakastelu oli sinulle metafyysistä, toisella tasolla kuin tomumajamme:” Ota osaa iloon, anna kasvaa mun, liity minun voimaan” (Rakastellaan). Rakastelu oli sinulle myös pyhää ja arvokasta: ”Ota viini ja juo, se on elämä mun”. Toisaalta olit myös suora: ”Pääsen sisään, näin voimaani lisään” (Pyhä toimitus). Joskus olit rokkariksi hellän suloinen ja humoristinen: ”Anna vinkki esileikistä, keimaile ja keikistä” (Hypätään koskeen).

Olimme vuosikymmenet harmissamme siitä, että niin harva lehtimies on kiinnostunut taiteilijan töistä, sen sijaan yksityiselämän kolhut kyllä kiinnostavat. Sinun tapauksessa kuitenkaan ei lauluistasi voi puhua ilman yksityiselämääsi. Vaikka kuinka naamioit biisejäsi yleisluontoisiksi, niistä kuuluivat elämäsi vaiheet, varsinkin naisten suhteen. Olit itse oma elämäntyösi, joka opetti myös meidät tutkimaan tunne-elämäämme laulujesi kautta. Ihmissuhteet olivat olennainen osa elämistäsi ”Juicena” ja ne toimivat polttoaineena jatkuvalle laulunvirittelyllesi. Kun muut yrittivät tulkita yhteiskuntaa, sinä tutkit itseäsi ja ihmissuhteitasi ja niiden kautta kerroit myös lähiöelämästä (Lamminpää). Joku teki lauluja  synnyinseuduiltaan, sinulle Juankoski oli vain yksi paikka muiden Hauhojen ja Ilomantsien joukosta. Ne ihmiset, ihmissuhteet olivat sinun kotisi ”Juankoski Here I Come” -biisissäkin.

Olit totaalinen kokija emotionaalisesti. Tunteet sinä osasit. Matkustit naistesi kanssa paljon ja teit heille lauluja. Syksyn Sävelen jälkeen tulivat monet kauniit balladit. Saatoit tehdä myös fiktiivisiä riimittelyjä Mollasta Juttaan. Eivät todellisetkaan henkilöt yksi yhteen olleet, mutta aineksia sait ihmisistä, joiden kanssa olit kokenut suuria tunteita.  ”Vaiti, aivan hiljaa” levyllä jopa kosit naisia, joista voisi tulla jotain elämääsi. Viimeiseksi teit vielä olemassa olevalle rakkaalle laulun ”Hieno nainen”.

Oliko se keikkailu, julkisuus, ujous vai petolliset ihmiset, jotka muuttivat nuoren, olemukseltaan perusiloisen Juicen epäluuloiseksi, välillä katkeraksi Juhaniksi? Et uskonut enää kovin paljon ihmisiin loppuvuosina, sen mitä puhuimme. Sitä paitsi oliko noin älykkään ihmisen vaikea olla onnellinen, kun näki ympärillään niin paljon mielettömyyttä?

90-luvulla jatkoit dylanmaisesti uraasi oman naiskuorosi säestyksellä, oma naisviulisti taustalla kuten hänelläkin. Lauluihisi alkoi tulla filosofinen taso, kun ”rumba oli loppunut”. Tosin, samalla kun laatu paranee, yleisö pienenee. Monet vuosituhannen vaihteen laulusi olivat sofistikoituja ja hiottuja. Mutta suuri yleisö oli jo turrutettu kaupallisten radioiden hajuttomilla soittolistoilla. Ne tulivat paikasta, josta olit todennut sarkastisesti: ”Tuli suoraan Helsingistä ja juo Päijänteestä”. Lauluissasi oli myös kansanmusiikkivaikutteita. Kovin moni ei huomannut, että olit vielä elossa ja teit entistä hienompia biisejä. Kun 70- ja 80-luvuilla teit paljon tietynlaisia sarjakuvamaisia rock-kupletteja, nyt niiden aika oli enimmäkseen takana (lukuun ottamatta biisejä Daisarit ja Meisseli). Olit aloittanut hupihittien tekemisen Einarin polkupyörästä – olinhan siellä itsekin kakkoslaulajana ja viulistina. Nuo Marilynit, Napoleonin mopot, Tarzanin kalsarit, Jyrkit, Hauhot, Eestit, Anne ja Jacquesit ja monet muut rock-kupletit olivat sinulle hauskanpitoa. Sait nautintoa virtuositeetistasi. Välillä sarjakuvabiiseissäsi oli samaa kreisiyttä kuin legendaarisen Huuhaa Innasen tarinoissa. Ne olivat sinulle samaa mitä ”Kieku ja Kaiku” Waltarille, hupia, joista tuli kansan hupia. Kuitenkin koko ajan teit omia ”Sinuheja” aina Per Versistä ja Odysseuksesta 15. yön ja Mustan auringon kautta Kaksoiselämään, joka oli viimeinen ykköshittisi listoilla.

Vasta 90-luvulla ja uudella vuosituhannella pystyit riisumaan hauskan miehen ”tuskan viitan”. Et ollut enää kiertueella. Sinulla oli aikaa kypsytellä biisejä. Kaikki turha oli poissa. Sanoit opetelleesi joutilaisuutta. Mutta päässäsi raksutti koko ajan uusia ideoita. Samalla elit jo tilinteon aikaa. ”Elämä, saan siitä riemut ja kyyneleet” (Elämää). Elämä oli myös suloista ja haikeaa, kun niin paljon kaikkea oli takana. Minusta yksi avainbiisejäsi on ”Talo lehmusten alla”. Paljon sait, myös onnen hetkiä. Pettymyksen pienet häivät vaivasivat enää niukasti. Aikuinen mies puhuu siinä ja  tahtoo rakastaa. Olit niin kuin moni meistä lauluntekijöistä rakastunut myös rakastumisen tunteeseen. Se on runoilijan polttoaine. Toisaalta tunnustit myös realiteetit: ”Vaan eipä taida sellaista daamia löytyä…” Siinähän se oli, Juhani. Sinä jouduit elämään myös todellisuutta. Ja siinä oli pakko tulla vastaan.

Teksteissäsi näkyi jo nuorena myös lähtemisen ja palaamisen erikoinen dialektiikka kuten laulussa, jonka teit minun, kaverisi laulettavaksi: ”Ei tärkeää se ole, mä miksi lähden, on tärkeää vain se, mä miksen jää…”(Per Vers, runoilija). Olit itsekin lähtenyt – pois Juankoskelta. Mutta Tampereelta et henkisesti lähtenyt koskaan, vaikka vietitkin pitkiä aikoja myös ulkomailla. ”Sano pois ja minä menen. Kohta huomaat, etten mennyt mihinkään…” (Kaksoiselämää).

Tampere oli sinun punatiilinen suurennoksesi Juankoskesta. Kerroit ymmärtäneesi, miksi Lauri Viita oli niin oivallisesti tiedostanut Tampereen ja Pispalan erikoislaadun. Tampere oli myös junantuomien taiteilijoiden ja jopa friikkien sulatusuuni, jonne sinun kaltaisen erikoisen ihmisen oli helppo sulautua. Tavallaan naissuhteesi ja bändisikin olivat sitä ikuista lähtemistä ja takaisintuloa – tosin jonkun toisen uuden syliin ja henkiseen kotiin. Samalla kysyit:” Eikö rakastaa voi mua ainutkaan vai onko niin etten ketään pysty rakastamaan?” (Mies, joka rakastaa itseään).

Vanhemmiten uskonnolliset asiat alkoivat entistä enemmän kiinnostaa sinua. Kuoleman teemat olivat olleet teksteissäsi jo nuoruudesta lähtien kuten laulussa ”Klovni heittää veivin”. Perimmäisistä kysymyksistä puhuit minullekin. Pohdit Jumalan olemusta, jumaluutta ja heikkoutta meissä. Kirjoitit aiheesta kirjan. Olit jo ensimmäisellä levyllämme ivannut ”Jeesus-humalaan” tulemisesta (Jeesus pelastaa). Urasi aikana kritisoit kirkkoinstituutiota ja uskonnon pilaamista. Raamattu-symboliikkaa käytit vähintään yhtä paljon kuin Dylan. Sinua kiinnosti hyvän ja pahan välinen taistelu meissä, mutta Jumalaa et määritellyt sen tarkemmin. Sinulle suhde Jumalaan oli privaatti asia, ei kaupan- ja sodankäynnin väline. ”Jumala ja Saatana olivat läsnä tuhansissa hahmoissa meidän leikkipaikoillamme…” (Jumala ja saatana). Nyt olit päässyt perimmäisten finaalien portille. Varoitit meitä, ettemme häpeäisi ihmisyyttä. Jo nuorempana lauloit: ”Ylösnousemus, siihen on vain yksi mahdollisuus. Ollaan ihmisiksi!”

Viimeisinä vuosina olit fyysisesti välillä todella hauras. Näin sinut nojatuolissasi myös pienenä ihmisenä, joka oli käsittämättömän suurten lauseiden välittäjä. Olit suuruudessasi pieni, pienuudessasi suuri. Itsetuntosi vaihteli muutaman tunnin välein vielä aikuisena miehenä. Olisihan sinun jo pitänyt tietää, miten suuri nero olet. Yksi upeita lauseitasi oli: ”Elämme, kuolemme, rannoilla vuolemme lastuja laineisiin...” (Norjalainen villapaita). Sinun lastusi tulevat lämmittämään vielä monta sydäntä ja sukupolvea. Silti kaipasit aina vaan yllytystä suuruuteen – myös lähimmiltäsi. Ja kuinka tärkeä olikaan suuruuteen pyrkimisessäsi rakkaus? ”Saanko olla tässä, meitä löytämässä?” (Pienestä pitäen). Myös mummo ja äiti olivat olleet sinulle tärkeitä niin kuin monille kirjatoukille, joista sitten kehkeytyi lauluntekijöitä. Mutta kun vanhemmat daamit väistyivät, maailman naiset hoitivat muusan virkaa.

Välillä huvitit minua lausumalla omaa, humoristista runoversiotasi Raamatusta. Harmi, että noita säkeitä ei koskaan saatu nauhalle, muidenkin iloksi. Olithan todennut jo Ekumeenisessa jenkassasi, että evankeliumi vois olla hilpeempää! Halusit, että menemme laulamaan yhdessä toiseksi viimeisen joulusi alla Aleksanterin kirkkoon. Oletin, että laulamme omia biisejämme. ”Ei, laulamme kaikki lapsuudesta rakkaimmat joululaulut!” Siellä sitten alttarilta veisasimme ”In excelsis Deon”.  Kirkko oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tunnelma harras. Sen verran kuitenkin olit oma itsesi, että sanoit: ”Enpä ole ennen ollut alttarilla miehen kanssa, en edes Ruotsissa”.

Uudella vuosituhannella me vanhat Coitus Int -kaverit todella löysimme aivan eri tasolla toisemme, ilman pyyteitä, ilman näyttämisenhalua. Riimittelimme yhdessä: ”Mä en jaksa enää tanssia, tyhjän ympärillä hyöriä…” Harri teki sinusta karhean kauniin kirjan. Sinä ja minä vaihdoimme monet illat ajatuksia, erityisesti politiikasta. Kinastelimme kuin ennen vanhaan. Sinä et edelleenkään uskonut yhteiskuntaan, puhumattakaan puolueista. Sinä uskoit, että muutos tapahtuu yksilön pään sisällä, jos on tapahtuakseen: ”Pois haluan, täältä en mitään saa, tahdon harhailla kohti utopiaa…” Et uskonut mihinkään poliitikkojen systeemeihin: ”Määränpää, kuinka tietäisin sen? Mieti en, mä vaellan vaan”. Joukkoliikkeisiin et uskonut: ”Seuraa johtajaa, mikä onkaan tulos? Kaikki uuniin, yksi ulos!” Sinä katsoit maailmaa edelleen myös hyvin henkilökohtaiselta tasolta: ”Ole minulle ihminen, kun toiset tappaa toisiaan” tai ”Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään…”. Sinä olit myös kuuntelija. Ehkä sen takia naiset sinuun rakastuivat. Vielä kolme iltaa ennen poismenoasi puhuimme musiikista ja elämästä. Ja elämämme naisista. Minulla oli ollut vaikea vuosi. Sinä lohdutit minua myhäillen tyyliin, onhan nämä avioerojutut jo nähty: ”On minulla sinulle biisikin sun tilanteestasi.” Veit sen mukanasi.

Vaikka meillä oli jo kummallakin ambivalentti suhde koko musiikkimaailmaan - musiikki enää ollut päätyömme -  debattiemme välillä teimme ”Senaattori ja boheemi” -albumin biisit. Pidimme syksyllä 2004 konsertin Tampere-talossa, josta muistona on dvd ”Klassikoiden ilta.” Halusin kattaa mestarille vielä pöydän: nuorten soittajien energiaa puhkuva bändi, ystäväsi Perellon jousiryhmä, täysi sali yleisöä. Sinä olit loistava sinä iltana Tampere-talossa. Lauloit ääni täynnä lämpöä ja ymmärrystä ihan kuin todeten ”Näin helppoa tämä minulle on. Kyllähän te nämä biisit tiedätte!” Latauduit konserttiin kuin se olisi ollut viimeinen keikkasi. Flunssa vähän vaivasi, mutta rommitoti auttoi. Tupakka paloi. Kaikki meni nappiin. Yleisö taputti sinulle seitsemän minuuttia lopussa. Tuossa illassa oli jäähyväisten makua.

Hyvää matkaa, Juhani. Ei enää rannekipuja, ei enää huonoa oloa. Tuskan viitta on pois hartioilta. Sinusta on sanottu niin paljon. Sinulla oli paljon ystäviä, joilla jokaisella on oma näkökulmansa sinuun. Tämä on yksi tulkinta muiden joukossa. Boxin laulut puhukoot puolestaan. Lopetan kirjoittamisen, koska aistin sinun kuiskaavan hymyillen sieltä jostain: ”Vaiti, aivan hiljaa…”


Terveisin  lauluntekijäkaverisi Mikko A.