Kun minä tulin Tampereelle, se ei pidätellyt henkeään. Se oli jo tottunut maalaispoikiin, jotka kapsäkki kädessä suunnistivat kohti ensimmäistä duunari- tai opiskelijakämppää. Kuinka suhisevien tehtaiden, johdinautojen, kotiin palaavien haalarimiesten, kenkätehtaan naisten ja monikirjavien hippinuorten joukossa kukaan olisi kiinnittänyt huomiota pienikasvuiseen maalaispoikaan, joka oli päättänyt tulla työläisten kaupunkiin oppimaan, miten maailma muutetaan kerta heitoilla paremmaksi? Elettiin syksyä -70. Teiniliitossa toimiminen oli herättänyt lukiolaispojan heräämään maailman vääryyksiin. Tampereella olivat pojan suuret sankarit: ajankohtaisen kakkosen rautaiset reportterit Erkki Saksa, Risto Heikkilä ja Esko-Juhani Tennilä.

Juuri tuollainen minäkin haluan olla. Haluan muuttaa maailmaa tekemällä paljastavia, kriittisiä juttuja", totesi maalaispoika, joka ei vielä silloin tiennyt pistävänsä joskus suihketta kainaloon ja oikein äänilevyllä. Eikä hän tiennyt, että juuri se veisi hänet mennessään. harharetkelle keikoille 30 vuodeksi, josta hän palaisi maailmanparannukseensa vasta 51-vuotianna. No, tulihan toki laulettua monenlaisista ongelmista. Mutta mahtoiko niitä kukaan kuunnella? Muuttivatko laulut mitään? Ehkä ne antoivat ajatuksia joillekin? Sana Siirtomaa-Suomi tuli laulujen otsikkoina tutuksi. Tuo Paavo Kähkölän ja Aku-Kimmo Ripatin termi on edelleen pätevä: maa- ja syrjäseutuja voi edelleen verrata siirtomaihin. Niitä riistetään, viedään raaka-aineet halvalla, aivotkin. Myydään tavara kalliilla. Tuli lähiörapsodia, jossa seurattiin maalaispoikien tarinaa. Iso Jako lauluissa ennustettiin kansan jakautuminen kahtia rahan, tiedon ja vallan suhteen. Niin se vain kävi. Ei auttanut, vaikka kuinka lauloi.

Ehti maalaispoika toki olla toimittajanakin. Tuli kriittisiä juttuja koulutuksesta, kaavoituksesta ja työoloista. Tuli jopa sukupuolitilastoista. Kun nuori toimittaja luki tippuritilastoja poliklinikan edessä, soitti katsoja ja sanoi, että olipa poju syyllisen näköinen!

Silti soittamisen ja viihdyttämisen imu oli niin voimakas, että sen nälkä on alkanut hiipua vasta keski-iässä. On aika palata miesten hommiin. Musikantin työ kun on sitä ikuisen nuoruuden hyrrän pyöritystä. Hyrräkin kaatuu lopulta.

Olen asunut Amurissa, linja-autoasemaa vastapäätä, Kalevassa, ja Kaukajärvellä. Kaikilla oli puolensa, varsinkin Kauksulla. Vuonna 1978 kotipaikaksi tuli silloin vielä hyvin värikäs Pispala. Oli paljon vanhoja Pispalan ihmisiä. Oli ihan vanhan ajan kilttejä pultsareita, rantojen miehiä. Oli meitä ihan tavallisia pankin lainalla vanhan talon ostaneita nuoria pareja. Oli myös idealistisempia kommuuniporukoita. Poissa olivat vielä ökytalot.

Pispala on edelleen värikäs ja moninainen. Toki se on juppiutunut. Maalaispoikakin laajensi taloaan, kun teki sinne studion ja muita työtiloja. Laajennuksen piirsi Pispalan henkeen piirtävä lahjakas naisarkkitehti.

Toki maalaispoikakin juppiutui, kun menestystä tuli, mutta eihän sen varassa voi elää. Täytyy olla kiinnostunut muustakin kuin itsestään. Kun pintaa raaputtaa, sisältä löytyy edelleen se sama poika, joka näki, miten maalaiskylässä ihmiset pitivät toisistaan huolta ja ihan aidosti. Köyhimmistäkin välitettiin.

Kun käytät maalaisjärkeä, tiedät mikä lopulta on tärkeää. Se on ihmisyys. Se on yhteisyys. Yhteisöllisyys. Mitä me olisimme ilman toisiamme? Eihän laulajakaan yksin laula. Ei leluilla kukaan voi elämäänsä jatkaa, vaan sillä että voi palvella muitakin ihmisiä. Jättää siten itsestään muiston.

Tänä päivänä Pispalassa aistii erilaista kylähenkeä. On ne perinteiset, Moreenit ja asukasyhdistykset. On musiikkiyhdistys. Koulun vanhempien kesken on yhteistyötä. Se on sitä modernia kylähenkeä, että ollaan vanhempien kesken huolissamme, missä lapset viilettävät. Katsotaan vähän niin kuin porukalla. Turvallinen lapsuus vaatii kokonaisen kylän. Kun ei ollut tilaa enää ala-asteen iltapäiväkerhossa, kymmenkunta perhettä perusti lisäryhmän. Lapsia ei jätetä iltapäiviksi heitteille.

Hidaskatuasiassa olemme yrittäneet kaikki yhdessä, koko kadun varren asukkaat. Saa nähdä, saammeko turvallisen kotikadun.

Muutenkin uskon, että Pispalassa on lisääntynyt erilaisuuden hyväksyminen. Ajatellaan, että tuo elää tuolla tavalla ja me tällä tavalla ja niin se voi olla. Ei kävellä enää musa käressä.

Pispalasta on hyvä ponnistaa eri maailman rientoihin ja haasteisiin, oli sitten kyse politiikasta, mediasta tai musiikista. Voin käyttää tätä hyvänä esimerkkinä. Pispala on pieni, sympaattinen kylä lähellä Tampereen keskustaa mäessä järven rannalla. Kunpa saisi tällaisia kyliä lisää eri kaupunginosiin ja kirkonkyliin. En sano ylimielisenä. Päinvastoin, sanon tämän nöyränä. Kuulun etuoikeutettuihin, kun saan asua Pispalassa.

Tampere on se, missä Suomi nyt kokoontuu. Eri heimot, eri ammattikuntien edustajat. Tampere on Suomen houkuttelevin kaupunki. Se ei ole sattumaa. Siitä kiitos kaupunginisille- ja äideille. Mutta kestääkö moreenikannas lisää ja aina vain lisää väkeä? Ruuhkat ovat aina vain kovemmat. Kannattaako rakentaa samat asunnot ja koulut kahteen kertaan? Ensin maalle ja sitten kaupunkiin? Tampere voi olla Suomen ykkönen, jos niin haluaa. Jos muuttoliike pysyy hallinnassa, Tampere voi olla sympaattinen suuri kaupunki. Minuun 70-lukulaisena henkilöityy monta asiaa. Olen tyypillinen pohjoisen poika, jonka juna toi. Kotikylänsä ensimmäisiä ylioppilaita, joille vanhemmat toivoivat hieman helpompaa elämää. Tosin minun ei ollut pakko lähteä niin kuin kansakoulukavereiden. Minulle se oli etuoikeus päästä kasvamaan yliopiston rähisevään ja kiihkeään keskusteluun. Ja vielä sattumalla, olla katalysaattorina Juicelle. Muuttaa hänen ja Rinteen Harrin mukana Suomi-rokin historiaa. Sekin tapahtui Tampereella eikä se ole sattumaa.

Olen nähnyt Tampereen kolme vuosikymmentä. Ensin rakennettiin hyvinvointia. Sitten rakennettiin elintasoa luottaen, että vienti vetää. Tuli lama. Neuvostoliitto romahti. Kauppa loppui. Tuli Nokia. Uusi nousu. Kolmas, kovenevien arvojen vuosikymmen.

Hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin romuttaa. Ihmisillä ei ollut hyvä olla. Kaikki tapahtui valtakunnallisesti, mutta Tampere oli osa sitä ja syvästi savupiippuineen. Toisaalta tamperelaiset tietävät, että he ovat huippuporukkaa. He eivät vain uhoa sillä. Täällähän on innovaatiota vähintään yhtä paljon kuin Oulussa. Ne pirun pohjalaiset osaavat leuhkia sillä. Kyllä Hämeessäkin täytyy tehdä leuhkiminen lailliseksi.

Oi Tampere, Tampere! Kuinka monta ilon ja liikutuksen kyyneltä olenkaan nähnyt ihmistesi silmissä, kun olen kesäiltana laulattanut Pyynikkivalssia. "Rinteille Pyynikin, lempemme lehtoon... hiihdämme hiljalleen Tahmelaan päin varjomme hangella niin lähekkäin".
Havahdun. Minähän asun Tahmelassa. Kesäyönä tulen keikalta jostain kaukaa. Istun hetken Pispalan terassilla ja katselen vain hiljaa Pyhäjärvelle. Kuinka hieno paikka on Tampere.

Kuinka hieno on maisemaltaan Pirkanmaa? Tällainen lapsuutensa suoniittyjä tallannut sen vasta oikein ymmärtää. Jokaisella pohjalaisella on veli herrana Helsingissä. Nuo lakeuksien lapset saattavat omistaa asunnon jossakin hienossa osoitteessa. Mutta jos se ei ole meren rannassa, se on jossain Espoon pusikossa, josta ei näy moreeniharjua, ei järviä, ei tehtaiden piippuja.

Toisin on Pirkanmaalla. Vammala, Äetsä, Mänttä, Valkeakoski, Viiala-Toijala, Hämeenkyrön ja Ikaalisten seutu jne. Niissä kaikissa on koski, tehdas ja kumpuja.
Ja kaiken kruunasivat sellaiset helmet kuin Kangasalan ja Pälkäneen harjut, Kuru, Murole, Teisko, Lempäälän kanava.

Nämähän ovat pelkkää kotimaista elokuvaa.

"Näissä silmä ja sialu lepää", sanoisi Tahmelan naapuri, lehtimies-kirjailija Hannu Hyttinen. Täällä asuu hienoja, työtäpuurtavia, joskus vähän turhankin vaatimattomia ihmisiä. Pirkkalaiset olivat historian sankareita. Mikä, etteivät nykyhämäläiset!

Ainoa vain, että yhteiskunta vaatii hieman korjausta. Meidän täytyy saada sieltä kolmen vuosikymmenen alusta jotain takaisin. Se hyvinvointiyhteiskunta. Ja se ihmisyys. Se yhteisyys. Ja yhteisöllisyys!

Kun tulee kesä, suuntaan pikkupoikieni ja pojantyttäreni kanssa veneeni keulan Jänissaaresta kohti Näsinneulaa. Pysäytän veneen Siilinkarin pohjoiselle selälle. Kesäinen Nässy liplattaa. Silmä kostuu. Kouraisee rinnasta. Tampereen siluetti. Wau! Tulkaa ympäri maailman katsomaan tätä komeaa paikkaa. Kyllä kelpaa näyttää vaikka San Franciscon Sausaliton asukkaille, jotka maksavat vastaavasta maisemasta kymmenkertaisen hinnan. Ajattelin itsekseni: "Minähän rakastan tätä paikkaa! Tämä on, minun kotikaupunkini. Tämä vesistö kotimaakuntani. Täällä minun elämäni on, vaikka juureni ovatkin Kiiminkijoella." Ronja huutaa: "Mikko-pappa. Kato Särkänniemi!",

Mikko Alatalo